Synkän syksyn kuulumiset

Kesä ja syksy on ollut synkkä ja omalla tavallaan pitkä, mutta toisaalta mennyt myös nopeasti. Ehkä johtuen siitä, että olen ollut kuin sumussa koko syksyn kaiken kiireen ja murheen keskellä. 

Edellisen postauksen Elviiran pentueesta pikkuinen Seita tyttö oli sairas. Sillä oli vesipää ja jotakin muutakin neurologista sieltä löytyi avauksessa. Surullisin mielin jouduin ilmoittamaan Seitalle suunniteltuun kotiin, että Seita ei valitettavasti pääse Sagan mukana muuttamaan kotiin vaan siirtyy vihreille nummille. Avauksessa todettiin tosiaan vesipää ja jotain muutakin nefrologista ongelmaa. Perhe jäi odottamaan toista narttua Sagan kaveriksi ja kuukauden kuluttua tulikin tieto, että eräs perhe joutuu luopumaan 5 kk ikäisestä pennusta valitettavien yhteensattumien vuoksi ja koska Unna oli aivan mahdottoman sosiaalinen ja hieno pikkuneiti, soitin samantien heille, että "....että mahtaisiko teitä kiinnostaa....nyt olisi tällainen ja ajattelin, että tämä sopisi teille erinomaisesti..." ja Unnahan muutti heille ja on aivan täydellinen Sagan kaverina. Siellä tytöt viilettävät täydellisenä parivaljakkona :) 

Muutamassa näyttelyssäkin ehditiin käydä. Pori, Luumäki, Terrieri, PikkuMusta, Sastamala ja Hyvinkää ja yksi ulkomaan näyttely Liettuassa...Siinä ne sitten olikin muutamat ulkonäyttelyt maskin kera, kunnes säännökset taas sulkivat kaikki näyttelyt ja sisänäyttelyt jäivät pitämättä kokonaan. Sara ja Mimmi pärjäsi näyttelyissä hienosti ja Emmasta tuli Liettuan valio! Valioituen samalla Latviaan ja Suomeen.  

Bea loikki iloisena veteraanina nauttien täysin mitoin näyttelyistä <3 Mummo senkun nuortuu silmissä. Hällä lihakset senkun kasvaa, koska tapana on koikkua keittiön portin päällä ihan apinana "ihan vaan koska mä voin!" ja toki jossain kohtaa on sitten riekkunut niin hyvin, että on törmännyt etuhampaansa johonkin ja katkaissut sen. Eli eläinlääkäri reissuahan se pukkasi (jossian kohtaa tuntui, että käytiin joka viikko eläinlääkärissä...kiitos taas VakkaVet Uki! totesinkin jossain kohtaa, että jokohan saisin sen sarjakortin heille).

Ja koska eläinlääkärissä alettiin käydä, niin sitä sitten myös jatkettiin. Eli Jamppa alkoi sairastamaan. Eturauhanen alkoi vaivata ja myös painoa alkoi kerääntyä dietti ruuasta huolimatta. Ärtyisyys lisääntyi. Joten taas VakkeVetiin. Todettiin sitten verikokeissa kilpirauhasen vajaatoiminta, ultrassa eturauhanen suurentuneeksi. Selkäkin oli jumissa jälleen. Molempiin lääkitys ja kipulääkitys. 

Heeleripennut syntyivät 3.9.2020 ja enkku pennut 7.9.2020, niitä vipelsi yhtensä 11 kpl, nopeasti selvisi, että heelereissä oli kaksi huonosti voivaa neurologista pentua joiden eloonjäänti oli täysin epävarmaa (heidän tarinaansa palaan sitten myöhemmin <3)

Samana päivänä 7.9.2020 kun enkkupentue syntyi soitti Ystäväni aivan järkyttyneenä, että he olivat pikkuisen Lili enkun kanssa matkalla eläinklinikalle kun Lilillä oli kennelyskän oireita ja klinikan pihalla Lili ei enää hengittänyt. Lili oli meidän yhteinen enkkulapsi, 9 kk. Siitä alkoi yhteinen matka viikkojen odotteluineen, epäteitoisuuksineen....matka helvettiin. 

Mulla itsellä oli edellisessä enkku pentueessa heinäkuussa yksi pentu jonka jouduin laittamaan avaukseen vesipää epäilynä ja olin juuri selvittänyt kaiken mitä avausta varten täytyy tietää, joten kaikki oli tuttua. Niinpä miä pentujen synnytyksen lomassa laitoin ohjeita Ystävälleni miten toimia. Jalostustoimikunnalle viestiä. Sen jälkeen kaikille saman pentueen kasvatinomistajille viestiä, että Lilille kävi näin. Jo seuraavana päivänä kun Lilin pieni ruumis meni Ruokavirastoon, soitti patologi alustavan diangoosin, joka oli DCM. Epäilyhän meillä oli jo heti alkuun, että sairaus on tätä samaa, koska mulla oli jo keväällä yhdessä pentueessa kaksi pentua jotka menehtyivät DCM:ään ja tätä eläinlääkärikin oli epäillyt.

Alkoi massiivinen sukutaulujen tutkiminen. miettiminen mitkä suvut saattaisi olla ne joissa on riski. Monta sukua joiden pentueihin suositus testaukseen tai koska testiä ei meidän rodulle ole, niin suositus tehdä sydän ultra. Lilin sisarukset ensimmäisenä. Ja sieltä niitä ikäviä uutisia tulikin roimasti lisää. Lilin molemmat veljet olivat sairaita :( Heille aloitettiin lääkitys samantien. Toivottavasti vointi pysyy hyvänä sillä (mitään tietoa ja takeita ei ole, koko sairaus on arvaamaton, ennustetta ei ole). Kaksi muuta siskoa olivat terveet (toistaiksi, tilannehan on vain tämänhetkinen, tulevasta ei pystytä sanomaan mitään). 

Kasvatinomistajat ovat kaikki ottaneet tämän aivan todella upeasti. Itseä harmittaa hirvittävästi sairaiden pentujen omistajien puolesta.

6 viikkoa odotettiin avaustulosta, joka vihdoin saapui ja todensi sen saman mitä alustavassakin oli Patologi jo epäillyt eli DCM. 

Pentujen ollessa 4 viikkoisia Jamppa sairastui. Eräänä sunnuntai aamuna istuin tässä samaisella koneella, samalla tavalla kuin tänäkin aamuna lukemassa iltalehteä netistä ja juoden aamukahvia, kun Jamppa oli hyppäämässä vieressäni olevalle sohvalle. Näin kun se hyppäsi....tai yritti hypätä, toinen takajalka petti alta, yritti uudelleen, valui oudon näköisesti lattialle, katsoi hölmön näköisenä takapäätään, että mitä tapahtui, ääntäkään ei päästänyt, siinä vaiheessa tajusin ite mitä tapahtui, oikea takajalka oli halvaantunut. Nappasin koiran kainaloon ja lähdin etsimään koiran kainalossa kellarista tyhjää häkkiä (sisällä ei tietystikään yhtään häkkiä, ketään muuta ei kotona, joka olisi voinut auttaa, paniikissa tajusin sen verran, että koira on saatava liikkumattomaksi ettei käy pahemmin. Paniikki soitto ystävälle, jonka mies lähti tuomaan vahvoja koiran kipulääkkeitä Turusta, kun kotona ei yhtään. Toinen soitto Aistiin, josta ohjeet täyshäkkilepoon.

Seuraavana aamuna soitin meidän ihanalle kunnaneläinlääkärille kipulääkkeen annostusta ja sen jälkeen tilasin aikaa katetrointiin, kun 10 aikaan näytti, ettei vieläkään pissa ole tullut (ollut jo yli 13 tuntia pissaamatta). VakkaVet Uusikaupunki otti meidät klo 12 vastaan. Siellä katetroitiin toista desiä pissaa ja Jampankin olo helpotti huomattavasti. Syvätunto oli takajaloissa tallella ja hieman toivoa parantumiseen. 

Siitä eteenpäin mentiin kaksi viikkoa 24/7 täysin Jampan ehdoilla, päivä kerrallaan, kipujen mukaan. Ulos sitä ei voinut viedä yhtään, kun liikuttaa ei saanut. Työnantaja jousti loistavasti ja sain tehdä puolet viikosta etänä töitä kotona ja poika kävi juottamassa ja antamassa lääkkeet päivällä silloin kun oli pakko työpaikalle mennä. 

Toisen viikon alussa alkoi toipumista jo tapahtua, kipuja ei ollut ja kipulääkettä voitiin vähentää, alkoi itse jo liikkua ulos häkistä (takapää ei edelleenkään toiminut, vaan liikkui itse etupään varassa). Häntä liikkui välillä, välillä toinen takajalka. Pieniä edistysaskelia.

Toisen viikon puolivälissä tuli iso takapakki. Virtsarakon ja suoliston hermotus alkoi mennä. Uloste ja virtsa tuli alle eikä enää pystynyt itse toimintoja hallitsemaan. Suihkussa jouduttiin käymään joka päivä useita kertoja. Jamppa itse oli kovin kontaktihakuinen ja auttoi päivittäisissä toimissa, meni mielellään itse suihkuun (liikkui itse häkistä ulos ja sisään). Mutta koska virtsa ja uloste tulivat hallitsemattomasti, alkoi alustan pitäminen siistinä olemaan todella vaikeaa ja iho palaa rikki ulosteen ja virtsan vaikutuksesta.

Tässä kohtaa meillä meni 2,5 tuntia päivässä pelkkiin hoitotoimenpiteisiin, lisäksi pestiin 3 koneellista pelkästään Jampan pyykkiä päivässä, 1 jätesäkillinen tuli roskaa 2 päivässä. Nenässä haisi kaiken aikaa virtsa ja uloste. Yöllä heräsin useamman kerran kääntämään Jamppaa ja juottamaan sitä. Alussa myös antamaan kipulääkettä. Lisäksi hoidettiin 11 pentua, 2 emäkoiraa, 6 omaa koiraa, itsemme ja työt. Ja toki kaikki kotihommat, pentujen pyykit, syöttämiset, ym.  Niin ja yksi rakennusprojekti oli menossa samaan aikaan. Ja toki kokoajan takaraivossa painoi vielä tämä DCM mikä mietitytti kaiken aikaa.

Torstai aamuna 15.10. nostin kädet pystyyn. Soitin miehelle, että tää ei voi jatkua näin. Sen jälkeen soitin eläinlääkäriin ja varasin seuraavaksi iltapäiväksi ajan. Pieni toivon kipinä oli vielä takaraivossa, että jos siellä nyt vielä löytyisi jotain oikein isoa refleksiä jaloista, niin ehkä....muuten ei.  

Perjantain itkin ja tein töitä kotona, välillä silittelin Jamppaa työn lomassa ja juttelin sille. Päivä oli todella rankka. Mies oli päässyt töistä Helsingistä ja lähtenyt ajamaan niin, että ehtisi mukaan eläinlääkäriin, poika tuli mun mukaan viemään Jamppaa että saadaan kannettua häkissä klinikalle. Ehdittiin kaikki sopivasti samaan aikaan. Hermotuntoa oli edelleen tallella jaloissa, mutta koska edistystä ei ollut tapahtunut, niin päädyttiin siihen, että Jamppa pääsee kivuistaan ja liitämään vapaana kuin taivaan lintu vihreille niityille ja rantahiekalle <3 Jamppa nukkui pois 16.10.2020 mun sylissä leväten.